Aamuhölkkä
Anna rekrysi minut juoksukaveriksi Unikeon aamuhölkkään parin viikon varoitusajalla. Kuusikin kilometriä tässä rapakunnossa ja vain pari kuukautta jalan toipumisen jälkeen tuntui kuumottavalta ajatukselta, mutta toisaalta yhtä hyvällä tavalla kuumottavalta tuntui saada hetki yhteistä aikaa kaksin.
Ymmärrän olevani todella liukkailla ja potentiaalisesti vaarallisilla jäillä, mutta tunnen oloni Annan seurassa jotenkin niin käsittämättömän onnelliseksi, etten yksinkertaisesti halua sekoittaa tähän kuvioon järkeä tai kriittistä ajattelua. Miksi tietoisesti sabotoida itseään jos kerran tuntuu aidosti hyvältä?
En tiedä koska viimeksi olisin ollut tällä tavalla pihkassa. Myönnettäköön, että näitä maailmaa mullistavia kohtaamisiahan meikäläiselle tuntuu sattuvan muutaman kuukauden välein, mutta tässä on jotain erilaista. Tai oikeastaan monellakin tavalla erilaista. Syvällä sisimmässäni tunnen kipua siitä, että hän tulee olemaan aina sen Yhden Tärkeän roolin ulottumattomissa. Mutta toisaalta juuri hän sai minut tosi lyhyessä ajassa ymmärtämään, että minunkaan ei ole pakko ahtautua tuollaisiin lokeroihin. Kenties joskus vielä löydän sen minulle soveltuvan ja elämänkatsomuksellisesti samalla kartalla olevan vaimon tai pesäkumppanin, mutta tätä odotellessa olen ainakin löytänyt jotain erilaista ja toivottavasti pysyvää. Nyt haaveilen poikaystävän statuksesta.
Sitä tavoitellessa on hyvä palata ruotuun. Kuusi kilometriä oli hyvä alku. Jaksoin kuin jaksoinkin (lähes maksimisykkeillä) juosta koko matkan. Sain ison kipinän jatkaa treenaamista enemmän ja kovempaa, kenties tulla ensi vuonna uudestaan juoksemaan ihan kunnolla. Nautin siitä, että elämässä on taas tärkeä ihminen jonka arvoiseksi haluaa itseään kasvattaa.
En kuitenkaan kehdannut kertoa, että elämäni ensimmäinen virallinen juoksukilpailu oli Naantalissa kieli poskella juostu hölkkä.