Kylmyyden topografia

Ei-yksinäisestä arjesta on muotoutunut jonkunlainen tavoittamattomissa siintävä utopia. Nyt kun elämässä on taas enemmän onnellisia hetkiä, pelkään etten enää kohta tunnista niitäkään. Mutta yksinäisyyden tunnistan. Se painautuu kotona päälle kuin raskas painopeitto.

Näen yksinäisyyden pitkälti samanlaisena kuin Sam Harrisin moraalinen maisema. Topografiana, jossa on lokaaleja huippuja ja laaksoja. Syvimmästä kuopasta katsottuna lyhyt Whatsapp-viestikin voi tuntua huipulta, mutta heti kun on päässyt hetkeksi jonkun seuraan, se nostaa paikallisen huipun niin korkealle, että aiemmat huiput ovatkin yhtäkkiä pieniä kumpuja syvemmässä laaksossa.

Kun korkeat huiput ovat tarpeeksi lähellä toisiaan, laaksot eivät tunnu juuri miltään. Edellisen kohtaamisen lämpö kannattelee helposti pari päivää kun tietää seuraavan olevan jo ovella. Vaan kun sitä seuraavaa ei taas olekaan, yksinäisyys hiipii iholle todella nopeasti.

Festarireissulta tai mistä tahansa kokoontumisesta palaaminen tyhjään yksinäiseen kotiin on brutaali kokemus. Siihen tuntuu myös herkistyvän ajan myötä; iskut edellisten arpien päältä vaan tuntuvat entistä kivuliaammalta. Tämä lukeutunee asioihin joita on vaikea ymmärtää jos sitä ei ole kokenut. Joskus kotiinpaluu on ahdistanut myös muista syistä, mutta nykyään sen tuo mukanaan oven sulkeutumisen jälkeen kaikuva hiljaisuus.

Tiedän, että voisin halutessani sopeutua tähän. Mutta täsmälleen tähän piirrän omat rajani; en halua.