Narsistin päiväkirja

Arjen dokumentoinnin haasteet on kautta aikain voinut ryhmitellä karkeasti kahteen kategoriaan; mitä ja miten. Ensin mainitussa vastakkain asettuu monesti se, mitä haluaisi muistaa, ja toisaalta se, mikä on aidosti omaa kokemusta ja mikä ei. Jälkimmäinen on enimmäkseen tyylillinen seikka; miten tarkasti tai millä tapaa kokemuksiaan kuvaa. Mielenkiintoisesti, vaikka oma opetteluni tämän ympärillä on aina ollut julkista ja sitä on ruodittu syvemmin ja isommalla julkisuudella muun muassa Hesarissa, televisiossa, ja YleX:llä, tuntemattomien päällimmäisen ajatuksen voi lähes aina tiivistää yhteen sanaan: narsisti. Mielenkiintoisesti siksi, että esimerkiksi naamakirjaan vailla mitään ajatusta saatika filtteriä postailevat, tai instaan pelkästään herutuskuvia lapioivat eivät koskaan järjesty samaan lokeroon.

Narsisti ei kykene empatiaan, odottaa erikoiskohtelua, ja pitää itseään muita parempana. Narsisti ei myöskään osaa ottaa vastaan kritiikkiä eikä nauraa itselleen.

Oletan, että useimmat jotka liittävät päiväkirjailun narsismiin, eivät itse asiassa tiedä mitä se tarkoittaa. Ylläolevan sijaan ajatellaan vain henkilöä joka haluaa puhua itsestään tai on täynnä itseään. Päiväkirja tuolla määritelmällä on tuolloin jo oletusarvoisesti “narsistinen” käsite. Mutta oikeasti se ei ole.

Minulle, henkilökohtaisesti, se on ensisijaisesti tapa käsitellä ja jäsennellä omia ajatuksia. Se on myös jonkunlainen laajennettu käyntikortti omaan ajaatusmaailmaan, jotta voisin kommunikoida paremmin ihmisten kanssa joista välitän. Ja tietysti suureksi osaksi se on tottakai myös leikekirja jota käyttää nostalgisointiin.

Parikymppinen minä, siis yli kaksikymmentä vuotta sitten, oli luonnollisesti hyvin erilainen ihminen kuin mitä olen tänään. En tiedä kuinka paljon ihmiset keskiverrosti muuttuvat vanhetessaan, mutta omat polkuni ovat muokanneet minua paljon. Jo tuolloin nuorena pohdin omia epäonnistumisiani, samaten aikuisempana, nykyään pyrin kai enemmän löytämään positiivisia asioita epäonnistumisistakin.

En ole koskaan pitänyt itseäni muita parempana (poislukien työelämässä, jossa osaan kyllä erittäin tarmokkaasti ilmaista mielipiteeni jos tiedän olevani jossain spesifissä asiassa huoneen kokenein). Yksi aikuistumisen myötä oppimani seikka on ollut kaizen; ymmärrys siitä etten koskaan ole valmis, ja että aina voi oppia lisää ja olla parempi. Nautin siitä kun pääsen vertaamaan kehittämään itseäni parempien seurassa ja löytämään itsestään asioita joissa pääsee lähtemään täysin nollasta.

Ehkä tärkein ero tämän nimenomaisen käsityönä taiteillun päiväkirjan ja keskivertoihmisten some-postausten välillä on kuitenkin se, että harkitsen hyvin tarkkaan mitä ja miten julkaisen. Olen ehtinyt matkan varrella tekemään paljon virheitä ja huonoja valintoja, mutta olen joka tapauksessa aina ollut tietoinen siitä mitä teen. Tänne ei ilmesty mitään vahingossa tai kännissä tai hetken mielijohteesta. Täällä ovat näkyvissä myös kaikki ne virheet ja hölmöilyt. Enkä myöskään yritä promota tai millään tapaa levittää tekstejäni.

Sanan- ja mielipiteenvapaus on hieno asia, ja se tarkoittaa, että tämän projektin voi halutessaan vapaasti leimata narsismiksi. Mutta se antaa myös minulle vapauden leimata kyseisen mielipiteen omistajan joko tietämättömäksi tai tyhmäksi.