Menninkäiselämää

Tiesitkö, että Megazone on olemassa (edelleen)? En minäkään. Mutta niin sitä vaan viime viikolla puettiin taisteluliivit päälle ja lahdattiin työkavereita lasersäteillä. Meininki oli yhtä raakaa kuin hikistä. Edellinen kerta olikin ihan hiljattain viime vuosituhannella.

Pimeässä sokkelossa viipottaminen sopi erityisen hyvin lähiviikkojen teemaan, kun kotona vietetyt hetket ovat kuluneet pitkälti pimeässä koneen takana neljän seinän sisällä. Tuula ei ole ihan kokonaan vielä ymmärtänyt tätä puolta. Hän on ehkä jossain määrin vähemmän päivänsäde omalle menninkäisyydelleni kuin mihin olen tottunut, mutta onhan tässä toki opettelemista kuitenkin.

Nautin edelleen tästä alusta tosi lujaa. Kaikki on jotenkin niin tosi erilaista. Arki pakottaa yhteiset hetket tosi intensiivisiksi siivuiksi, mutta toisaalta pysymme kuitenkin yhteydessä päivittäin. Tuulalla on upea kyky kommunikoida kritiikki tavalla johon voi reagoida jotenkin fiksusti. Hän osaa tarvittaessa myös siirtää sen myöhemmäksi, mikä tekee yhteiselosta ihan hämmentävän sujuvaa. Oma filtteröimätön töksäyttelyni tuntuu aavistuksen Neandertal-henkiseltä. Ehkä se kumpuaa parin vuosikymmenen kokemuksesta kehittymättömien aivojen kanssa työskentelystä tai sitten on ihan vaan luontaista kykyä — mutta toimii muhun. Kommunikointi ilman draamailua on luksusta.

Kuten on myös tällaiset kokonaan pimeässä eletyt päivät joina saa ihan luvan kanssa istua koneella käyttäen istumalihasten lisäksi ainoastaan aivoja. (Osasyynä tähän lienee varmaankin se, että ikkuna paljastaa aina todellisuuden jossa en oikeasti haluaisi elää.)